Tämä aineisto sisältyi alun perin Walter Raymond Beachin ja Bert Beverly Beachin julkaisuun Pattern for Progress, The Role and Function of Church Organization (”Edistyksen kaava, seurakunnallisen organisaation rooli ja toiminta”. Ei suom.). Alla olevan tekstin on kirjoittanut Bert B. Beach, ja se julkaistiin maailmanlaajuisen adventtikirkon yleiskokouksessa New Orleansissa, Louisianassa, kesäkuussa 1985.
Seitsemännen päivän adventistit ja ekumeeninen liike
Pääkonferenssin työvaliokunta ei ole koskaan äänestämällä hyväksynyt julkilausumaa seitsemännen päivän adventistien suhteesta ekumeeniseen liikkeeseen sellaisenaan. Aihetta laajalti käsittelevä kirja on julkaistu [B. B. Beach, Ekumenia – siunaus vai kirous? (Kirjatoimi, 1975)] ja vuosien mittaan on ilmestynyt lukuisia artikkeleita adventistisissa julkaisuissa, mukaan lukien Adventist Review -lehti. Vaikka tarkalleen ottaen virallista kantaa ei ole, on paljon selkeitä viitteitä, jotka kertovat seitsemännen päivän adventistien näkökannasta.
Yleisesti voidaan sanoa, että vaikka seitsemännen päivän adventistit eivät täysin tuomitsekaan ekumeenista liikettä ja sen tärkeintä organisatorista ilmentymää, Kirkkojen Maailmanneuvostoa (KMN), adventistit ovat suhtautuneet kriittisesti liikkeen eri puoliin ja toimintaan. Ei voida kieltää, ettei ekumenialla olisi ollut kiitettäviä päämääriä ja joitakin myönteisiä vaikutuksia. Sen tärkein pyrkimys on näkyvä kristillinen ykseys. Yksikään adventisti ei vastusta ykseyttä, jonka puolesta itse Kristus rukoili. Ekumeeninen liike on edistänyt ystävällisempiä kirkkojenvälisiä suhteita, joissa on havaittavissa entistä enemmän keskusteluyhteyttä ja vähemmän katkeraa arvostelua, sekä auttanut poistamaan perusteettomia ennakkoluuloja.
Erilaisten organisaatioidensa ja toimintansa kautta ekumeeninen liike on antanut lisää oikeaa ja ajantasaista tietoa kirkoista, puhunut uskonnonvapauden ja ihmisoikeuksien puolesta, taistellut rasismia vastaan ja kiinnittänyt huomiota evankeliumin sosioekonomisiin seuraamuksiin. Kaikessa tässä tarkoitus on ollut hyvä ja jotkut hedelmistä maukkaita. Mutta kokonaisuus huomioon ottaen kirouksilla on taipumus painaa vaa’assa enemmän kuin siunauksilla. Tarkastelemme joitakin aspekteja.
Adventismi – profeetallinen liike
Seitsemännen päivän adventistien uskonnollinen yhteisö astui historian näyttämölle – niin adventistit vakaasti uskovat – vastauksena Jumalan kutsuun. Adventistit uskovat, toivottavasti ilman ylpeyttä tai ylimielisyyttä, että adventtiliike on Jumalan asettama välikappale ”ikuisen evankeliumin”, Ilmestyskirjan 14. ja 18. luvun profeetalliselta näköalapaikalta nähdyn Jumalan viimeisen sanoman, järjestäytyneeksi julistamiseksi. Profeetallisen ymmärryksensä keskitetyssä valossa seitsemännen päivän adventistit näkevät itsensä Ilmestyskirjan eskatologisesti suuntautuneena ”ekumeenisena” liikkeenä. Adventistien tehtävänä on kutsua Jumalan lapsia ”lähtemään pois” niistä ”kukistuneista” (langenneista) seurakunnista, jotka enenevässä määrin muodostavat Jumalan tarkoituksia vastaan toimivan järjestäytyneen uskonnollisen opposition. ”Pois kutsumiseen” liittyy myös myönteinen ”kutsu liittyä” yhteen, maailmanlaajuiseen – toisin sanoen ekumeeniseen – liikkeeseen, jonka tunnusmerkkeinä ovat ”usko Jeesukseen” ja ”Jumalan käskyjen noudattaminen” (Ilm. 14:12). Kirkkojen Maailmanneuvosto korostaa erityisesti kaikkien liittymistä kirkkojen yhteyteen ja sitten toivottavasti asteittain luopumista eripuraisuudesta. Adventtiliikkeessä paino on ensisijaisesti Babylonin eripuraisuudesta ja sekaannuksesta lähtemisessä ja sitten välittömästi ykseyden, totuuden ja rakkauden yhteisöön liittymisessä maailmanlaajuisen adventtiperheen piirissä.
Pyrittäessä ymmärtämään adventistista asennetta ekumeniaa ja muita valtaväyläseurakuntia kohtaan kannattaa muistaa, että varhaisella adventtiliikkeellä (jolle olivat tunnusomaisia milleriläiset) oli ekumeenisia aspekteja: se sai syntynsä eri kirkkokuntien keskuudessa. Näin ollen adventistit tulivat monista eri seurakunnista. Mutta yleisesti kirkkokunnat torjuivat adventtisanoman. Melko usein adventistit erotettiin seurakuntien jäsenyydestä. Joskus adventistit veivät mukanaan osan seurakuntaa. Suhteet katkeroituivat. Liikkeellä oli valheellisia huhuja, joista ikävä kyllä jotkut ovat vieläkin olemassa. Uranuurtajilla oli voimakkaat näkemykset, mutta heidän vastustajansa eivät olleet vähemmän dogmaattisia. Heillä oli taipumus kiinnittää huomiota enemmän erottaviin kuin yhdistäviin asioihin. Se oli ymmärrettävää kehitystä. Nykyisin kirkkojenvälinen ilmapiiri pyrkii tietysti olemaan rauhaa rakentava ja hyväntahtoinen.
Mitä ongelmia adventisteilla on ekumenian suhteen? Ennen kuin pyrimme antamaan yhteenvedon omaisen vastauksen tähän kysymykseen, on korostettava sitä, että ekumeeninen liike ei ole ajattelultaan yhtenäinen ja että sen riveistä voidaan löytää kaikenlaisia näkemyksiä (mikä tietysti jo itsessään on ongelma!). Yritämme keskittyä sellaiseen, mitä Kirkkojen Maailmanneuvostossa pidetään valtavirta-ajatteluna. KMN edustaa nykyisin yli 300 eri kirkkoa ja uskontokuntaa.
Ekumeeninen näkemys ykseydestä
Uudesta testamentista käy ilmi, minkälainen on sopiva seurakunnan ykseys totuudessa, johon liittyy pyhyys, ilo, uskollisuus ja kuuliaisuus (ks. Joh. 17:6, 13, 17, 19, 23, 26). Intoilevat ekumeenikot näyttävät pitävän itsestään selvänä kirkkojen suuren enemmistön lopullista elimellistä ykseyttä ja ehtoollisen yhteyttä. He korostavat ”suurta eroa”, ikään kuin se olisi todella anteeksiantamaton synti. Harhaoppisuus ja luopumus jätetään suureksi osaksi huomiotta. Uusi testamentti kertoo kuitenkin ”Jumalan temppeliin” tunkeutuvan antikristillisen vaikutuksen uhkasta (2. Tess. 2:3, 4). Eskatologinen kuva Jumalan seurakunnasta ennen toista tulemusta ei ole kuva kaikki ihmiset yhteen kokoavasta megakirkosta vaan kristikunnan ”jäännöksestä”, niistä jotka pitävät Jumalan käskyt ja joilla on Jeesuksen usko (ks. Ilm. 12:17).
Harhaoppinen ja ei-kristillinen elämäntapa muodostavat selvän perusteen erillään pysymiselle. KMN jättää tämän asian huomiotta. Ero ja jakautuminen seurakunnan ja sen sanoman puhtauden ja loukkaamattomuuden suojelemiseksi ja ylläpitämiseksi on suotavampaa kuin ykseys maailmallisuudessa ja hairahduksissa.
Lisäksi adventisteja vaivaa se tosiasia, että KMN:n johtajat eivät tunnu panevan painoa henkilökohtaiselle pyhitykselle ja herätykselle. On viitteitä siitä, että osa pitää sellaista painotusta omalaatuisena pietistisenä jäänteenä, ei dynaamisen kristillisen elämän elintärkeänä ainesosana. He vaimentavat mieluummin henkilökohtaisen hurskauden yhteiskunnallisen moraalisuuden hyväksi. Adventistisen käsityksen mukaan henkilökohtaisen elämän pyhyys taas on juuri sitä ainesta, josta yhteiskunnan moraali muodostuu (vapaasti Shakespearea mukaillen). Ilman aidosti kääntyneitä kristittyjä kaikki muodollinen organisatorinen ykseys on luonteeltaan pinnallista eikä sillä ole paljonkaan merkitystä.
Ekumeeninen näkemys uskosta
Monissa kirkollisissa piireissä avarakatseisuutta pidetään ekumeenisena hyveenä. Ihanteellisen ekumeenikon voidaan ajatella olevan henkilö, joka ei suhtaudu dogmaattisesti uskoon ja jonka opilliset näkemykset ovat vähän häilyviä. Hän kunnioittaa suuresti toisten uskoa, mutta ei suhtaudu jäykästi omaan uskoonsa. Hän vaikuttaa nöyrältä eikä ole varma opillisista asioista –paitsi niistä, jotka liittyvät ekumeeniseen ykseyteen. Hän vaistoaa herkästi puolueelliset näkemykset. Ekumeeniselta kannalta uskonnollisen opillisen ylimielisyyden osoittaminen on erityisen synnillistä.
Kaikessa tässä on hyvätkin puolensa. Nöyryys ja sävyisyys ovat kristillisiä hyveitä. Pietarikin kehottaa meitä olemaan aina valmiit perustelemaan uskomme jokaiselle, mutta tekemään sen sävyisästi, kunnioittavasti ja puhtaalla omallatunnolla (1. Piet. 3:15, 16). Mutta ekumeenisissa piireissä on melkein sisäänrakennettu pehmeyden ja uskon suhteellistamisen vaara. Koko harhaoppisuuden käsite on kyseenalaistettu. Viime aikoina on jopa ”pakanallisuuden” suhteenkin ollut epäselvyyttä.
Tyypillistä joillekin ekumeenisille oletuksille on ajatus, että kaikki uskontokuntien totuusmääritelmät ovat ajasta riippuvia ja suhteellisia, ja sen vuoksi puolueellisia ja puutteellisia. Jotkut ekumeenikot olisivat jopa valmiita puolustamaan opillista synteesiä, jossa erilaiset kristilliset uskonkäsitykset yhdistettäisiin eräänlaiseksi cocktailiksi. Meille kerrotaan, että kaikki kirkot ovat epätasapainoisia ja että ekumenian tehtävä on palauttaa tasapaino ja harmonia. Ekumeenisen liikkeen yhteen sovitetussa erilaisuudessa oletetaan jokaisen Fredrik Suuren sanoin ”tulevan autuaaksi omalla tavallaan”.
Adventistit uskovat, että ilman voimakasta vakaumusta kirkolla on vähän hengellistä voimaa. On vaara, että opillisen pehmeyden ekumeeninen juoksuhiekka imaisee kirkot tunnustukselliseen kuolemaan. Juuri sitä ekumeeniset intoilijat tietysti toivovatkin. Adventistien mielestä opillista epäröintiä täytyy kuitenkin tarmokkaasti vastustaa, sillä muutoin tuloksena on hengellinen itsensä aseista riisuminen, ja joudumme kohtaamaan todellisen jälkikristillisen ajan.
Ekumeeninen näkemys Raamatusta
Adventistit ymmärtävät Raamatun Jumalan tahdon erehtymättömäksi ilmoitukseksi, opillisen totuuden arvovaltaiseksi ilmaisijaksi ja Jumalan pelastushistoriassa tekemien mahtavien tekojen luotettavaksi tallettajaksi (ks. esim. Tunnustuskirjana Pyhä Raamattu, s. 13–24). Adventistit pitävät Raamattua yhtenä kokonaisuutena. Monet KMN:n johtajat eivät pidä Raamattua normatiivisena ja arvovaltaisena sinänsä. Painotus on Raamatun moninaisuudessa, mukaan lukien ajoittainen myyttisen aineiston poistaminen evankeliumeista. Monien ekumeenikkojen mielestä, kuten liberaalin kristillisyyden piirissä yleensä, innoitus ei liity Raamatun tekstiin vaan lukijan kokemukseen. Oletettu innoitus ei ole suosiossa, mutta kokemuksellisuus on.
Apokalyptiselle profetialle ei käytännössä anneta minkäänlaista lopunajallista roolia. Parousiaan, Kristuksen toiseen tulemukseen, viitataan muodon vuoksi, mutta siihen ei liitetä kiireellisyyttä eikä sillä ole juurikaan havaittavaa vaikutusta ekumeeniseen käsitykseen evankelioinnista. Tässä on eskatologisen sokeuden vaara.
Seitsemännen päivän adventistit näkevät raamatullisen kuvan synnistä ja vapahduksesta ”suurena taisteluna” hyvän ja pahan, Kristuksen ja Saatanan, Jumalan sanan ja petkuttajan valheiden, uskollisen jäännöksen ja Babylonin, ”Jumalan sinetin” ja ”pedon merkin” välillä.
Adventistit ovat ennen kaikkea sanan kansaa. Uskoessaan Raamatun ehdottomaan arvovaltaan adventistit tunnustavat, että Raamattu ”on innoitettujen ihmisten kirjoittama, mutta ei edusta Jumalan vaan ihmisten ajattelu- ja ilmaisutapaa. Jumalan ei esitetä kirjoittaneen Raamattua. – – Raamatun kirjoittajat olivat Jumalan kirjureita, eivät hänen kyniään” (Selected Messages, osa 1, s. 21). Monet ekumeenikot sanovat, ettei Raamattu ole Jumalan sanaa mutta sisältää tuota sanaa sellaisena kuin ihmiset reagoivat siihen ja hyväksyvät sen. Adventistit sen sijaan sanoisivat, että Raamatun kirjoittajien ilmaisut ”ovat Jumalan sanaa” (sama). Kritiikistä huolimatta Jumala ei ole koetuksella, ei myöskään hänen sanansa. Koetuksella on ihmisen suhtautuminen Raamattuun.
Ekumeeninen näkemys lähetystyöstä ja evankeliumin levittämisestä
Perinteisessä näkemyksessä lähetystyöstä korostuu evankeliumin levittäminen, toisin sanoen evankeliumin sanallinen julistus. Ekumeenisen lähestymistavan mukaan lähetystyöhön sisältyy shalom-tilanteen aikaansaaminen, eräänlaisen yhteiskunnallisen rauhan ja harmonian luominen. Adventisteilla on vaikeuksia kaiken sellaisen kanssa, jolla on taipumusta vähätellä niiden hyvien uutisten julistamisen ensisijaista tärkeyttä, jotka kertovat synnin kuristusotteesta vapautumisesta. Itse asiassa perinteinen, ja myös adventistinen, näkemys pelastuksesta on aina tarkoittanut yksilöiden pelastamista synnistä ikuiseen elämään. Ekumeenisessa evankeliumin levittämisessä pelastus nähdään ensisijaisesti yhteiskunnan pelastamisena sortovallasta, nälän aiheuttamalta tuholta, rasismin kiroukselta ja epäoikeudenmukaiselta riistolta.
Adventistinen käsitys kääntymyksestä tarkoittaa yksilön kokemia radikaaleja muutoksia hengellisen uudelleensyntymisen kautta. Enemmistön painotus KMN:n piirissä näyttää olevan yhteiskunnan epäoikeudenmukaisten rakenteiden muuttamisessa.
Meidän näkemyksemme mukaan ekumenian hedelmät (tai ehkä pitäisi puhua hedelmien puuttumisesta) evankeliumin levittämisen ja ulkomailla tapahtuvan lähetystyön alueella ovat usein merkinneet vähäisempää evankeliumin levittämistä (sellaisena kuin me sen ymmärrämme – Paavalista Billy Grahamiin asti), vähäisempää kasvua ja lisääntyvää jäsenistön pienenemistä, harvempien lähetyssaarnaajien lähettämistä, suhteellisesti pienempää taloudellisen tuen määrää. Itse asiassa lähetystyö on siirtynyt tärkeimmiltä ”ekumeenisilta” kirkoilta konservatiivisille protestanteille. On surullista nähdä lähetystyön kokevan näin suuren potentiaalisen menetyksen, erityisesti aikana, jolloin islamilainen maailma näyttäytyy yhä aktiivisempana ja sotaisampana ja jolloin idän uskonnot valtaavat yhä enemmän alaa.
Viimeaikainen, menestyksekäs seitsemännen päivän adventistien Tuhannen päivän sadonkorjuu -kampanja soti ekumeenikoiden hillittyä ”yhteistä lähestymistapaa” vastaan. Jälkimmäinen saattaa kuulostaa hyvältä ekumeenisissa tutkielmissa, mutta sen myötä ei tapahdu sielujen voittamista. Vanhaa sanontaa mukaillen voidaankin sanoa: ”Lähetystyöstään ekumeeninen puu tunnetaan.”
Ekumeeninen näkemys yhteiskuntapoliittisesta vastuusta
On myönnettävä, että kokonaisuudessaan kysymys kristittyjen yhteiskunnallisesta ja poliittisesta vastuusta on monimutkainen. KMN ja muut kirkolliset neuvostot (kuten Yhdysvaltain kansallinen kirkkojen neuvosto) ottavat voimakkaasti kantaa yleisesti poliittisina pidettyihin kysymyksiin. Seitsemännen päivän adventistit ovat paljon varovaisempia tällä alueella (kun taas evankeliumin levityksessä asia on päinvastoin!)
Poliittiseen vastuuseen liittyvän ekumeeniseen ajatteluun sisältyy usein: (1) pelastuksen sekularisointi; (2) 2000-luvun näkemys, joka edustaa ihmiskunnan asteittaista poliittista kohentumista ja yhteiskunnallista uudistumista sekä Jumalan valtakunnan perustamista maan päälle ihmisvoimin, ihmisten toimiessa Jumalan välikappaleina; (3) kristinuskon muokkaaminen nykyajan maailmaan sopivaksi; (4) jatkuvasti kehittyvä utopistinen usko edistykseen; ja (5) sosiaalinen kollektivismi, joka suosii eräänlaista egalitarismia ja hyvinvointivaltiota mutta ei kommunistista materialismia.
Yhteiskunnallisesti aktiiviset ekumeenikot pitävät oletettavasti adventismia utopistisena, tuulesta temmattuna näkynä apokalyptisella taivaalla, mutta tämä ei pidä paikkaansa. Kohdatessaan yhteiskunnan monet ongelmat adventistit eivät voi olla, eivätkä yleensä olekaan, apaattisia tai välinpitämättömiä. Siitä todistaa laaja sairaaloiden, klinikoiden ja terveysalan laitosten verkosto ympäri maailmaa samoin kuin lähes viisi tuhatta koulua sekä nopeasti kasvava maailmanlaajuinen kirkon toimintamuoto ADRA (Adventisti Development and Relief Agency), joka keskittyy akuuttien ja kroonisten tarpeiden täyttämiseen. Lisäksi voitaisiin mainita monia muita toimintamuotoja.
Seitsemännen päivän adventistit uskovat, että on välttämätöntä tehdä ero kansalaisina vaikuttavien yksittäisten kristittyjen yhteiskunnallispoliittisen toiminnan ja kirkon tasolla tapahtuvan yhteisöllisen asioihin puuttumisen välillä. Kirkon tehtävä on käsitellä moraalisia periaatteita ja ohjata raamatulliseen suuntaan, ei puolustaa poliittisia direktiivejä. KMN on ajoittain sekaantunut poliittiseen valtapeliin. Vaikka adventistit kylvävätkin siemeniä, jotka väistämättä vaikuttavat yhteiskuntaan ja politiikkaan, he eivät halua sotkeutua poliittisiin kiistoihin. Seurakunnan Herra totesi: ”Minun kuninkuuteni ei ole tästä maailmasta” (Joh. 18:36), ja Herransa tavoin seurakunta haluaa ”kulkea ympäri maata ja tehdä hyvää” (Ap. t. 10:38). Seurakunta ei pyri määräilemään hallintoa, ei suoraan eikä epäsuorasti.
Ekumeeninen näkemys uskonnonvapaudesta
KMN:n toiminnan ensimmäisinä vuosina sen Amsterdamissa 1948 pidetystä ensimmäisestä kokouksesta alkaen uskonnonvapaudella oli paikkansa ekumeenisella esityslistalla. Uskonnonvapaus nähtiin elintärkeänä edellytyksenä ekumeeniselle ykseydelle. Vuonna 1968 perustettiin KMN:n päämajaan kanslia uskonnonvapauteen liittyviä asioita varten. Kuitenkin KMN:n asennoituminen uskonnonvapauteen on sittemmin ollut jonkin verran epäselvää. Vuonna 1978 mainittu kanslia lakkautettiin, pääasiassa varojen puutteen vuoksi. Tämä puhuu tietysti puolestaan siitä, missä kohden uskonnonvapaus on järjestäytyneen ekumeenisen liikkeen tärkeysjärjestyksessä.
Nykyisin ekumeenikoilla on taipumus pitää uskonnonvapautta yksinkertaisesti yhtenä ihmisoikeuksista sen sijaan, että se nähtäisiin perusluonteisena oikeutena, johon kaikki muut ihmisoikeudet perustuvat. Tällainen on luonnollisesti maallistuneen mielen lähestymistapa. Sekularistit tai humanistit kieltäytyvät tunnustamasta uskonnollista uskoa joksikin sellaiseksi, mikä on erillään muista inhimillisistä toimista tai niiden yläpuolella. Tähän sisältyy vaara, että uskonnonvapaus menettää ainutlaatuisen luonteensa, joka tekee siitä kaiken todellisen vapauden vartijan.
Emme saa unohtaa, että historiallisesti nimenomaan vallan ja tunnustuksellisuuden tasapaino on neutralisoinut uskonnollista suvaitsemattomuutta ja toiminut uskonnonvapauden hyväksi. Muodollinen uskonnollinen ykseys on toteutunut vain pakkokeinoin. Yhteiskunnassa on näin ollen sisäänrakennettu jännite ykseyden ja uskonnonvapauden välillä. Itse asiassa eskatologinen kuva lopunajan tapahtumista on dramaattinen kuvaelma uskonnollisesta vainosta, kun apokalyptisen Babylonin massiiviset voimat yrittävät puristaa jäännösseurakunnan yhdistetyn luopumuksen muottiin.
Lopuksi näkymä uskonnonvapaudesta muuttuu entistä pilvisemmäksi, kun tajutaan, että tietyt ekumeeniset aktivistit hyväksyvät melko helposti uskonnonvapauden rajoitukset vahingoittaen erilaisen uskonnollispoliittisen leiman omaavia uskovia, joilla katsotaan olevan negatiivinen yhteiskunnallinen asenne. Lisäksi jotkut ekumeeniset johtajat ovat melko valmiita, kumouksellisissa tilanteissa, keskeyttämään uskonnonvapauden voimassaolon ”toistaiseksi” edistääkseen ykseyttä, kansakunnan rakentumista ja yhteiskunnan ”hyvää” kokonaisuutena.
Profeetallisen näkemyksen vaikutus
Tähän mennessä sanottu valottaa joitakin niitä varauksista, joita adventisteilla on järjestäytyneeseen ekumeeniseen liikkeeseen osallistumiseen nähden. Edellä mainitut ajatukset vaikuttavat ratkaisevasti seitsemännen päivän adventistien yleiseen asenteeseen toisia kirkkoja ja ekumeenista liikettä kohtaan. Profeetallinen näkemys vahvistaa tätä asennetta. Katsoessaan menneisyyteen adventistit näkevät paavinvallan ilmenneen vuosisatojen ajan vainon ja antikristillisyyden muodossa. He näkevät valtion tai vakiintuneiden kirkkokuntien harjoittamaa syrjintää ja suurta suvaitsemattomuutta. Katsoessaan tulevaisuuteen he näkevät vaaran katolilaisuuden ja protestanttisuuden liittäessä kätensä yhteen käyttääkseen uskonnollispoliittista valtaa dominoivalla ja mahdollisesti vainoavalla tavalla. He eivät näe Jumalan uskollista seurakuntaa jättikokoisena kirkkona vaan jäännöksenä. He näkevät itsensä tuon jäännöksen ytimenä eivätkä ole halukkaita liittymään viimeisten päivien yhä laajenevaan kristilliseen luopumukseen.
Katsoessaan nykyisyyteen adventistit näkevät tehtäväkseen saarnata ikuista evankeliumia kaikille ihmisille kutsuen heitä palvomaan luojaa, pitäytymään kuuliaisesti Jeesuksen uskoon sekä julistaa, että Jumalan tuomion aika on tullut. Jotkut tämän sanoman aspekteista eivät ole suosittuja. Miten adventistit voivat parhaiten onnistua täyttämään profeetallisen tehtävänsä? Näkemyksemme mukaan seitsemännen päivän adventistit voivat parhaiten täyttää jumalallisen tehtävänsä säilyttämällä oman identiteettinsä, oman motivaationsa, oman kiireellisyyden tuntunsa ja omat toimintatapansa.
Ekumeenista yhteistyötä?
Pitäisikö adventistien tehdä ekumeenista yhteistyötä? Adventistien tulisi tehdä yhteistyötä siinä määrin kuin aitoa evankeliumia julistetaan ja kohdataan huutavat inhimilliset tarpeet. Seitsemännen päivän adventistien yhteisö ei kaipaa sekoittavia jäsenyyksiä ja kieltäytyy kaikista kompromissisuhteista, jotka saattaisivat vesittää sen selvästi erotettavaa todistusta. Kuitenkin adventistit haluavat olla ”omantunnontarkkoja yhteistyön tekijöitä”. Yhteistyöelimenä ekumeenisella liikkeellä on hyväksyttäviä puolia; kirkkojen orgaanisen ykseyden elimenä se on paljon epäilyttävämpi.
Suhteet toisiin uskonnollisiin yhteisöihin
Vuonna 1926, paljon ennen kuin ekumenia tuli muotiin, pääkonferenssin työvaliokunta hyväksyi tärkeän julkilausuman, joka on nyt osa pääkonferenssin toimintasääntöjä (kohta O 75). Tällä julistuksella on merkittäviä ekumeenisia seuraamuksia. Julkilausuma laadittiin lähetystyön tarpeisiin ja toisten lähetystyötä tekevien yhteisöjen kanssa solmittavien suhteiden varalta. Julkilausumaa on nyt laajennettu käsittelemään muita ”uskonnollisia järjestöjä” yleensä. Siinä todetaan, että seitsemännen päivän adventistit ”tunnustavat jokaisen yhteisön, joka korottaa Kristusta ihmisten edessä, osaksi jumalallista suunnitelmaa maailman evankelioimiseksi, ja – – pitävät korkeassa arvossa toisiin yhteisöihin kuuluvia kristittyjä miehiä ja naisia, jotka toimivat sielujen voittamiseksi Kristukselle.” Adventtikirkon toimiessa toisten kirkkokuntien kanssa tulee vallita ”kristillinen kohteliaisuus, ystävällisyys ja rehellisyys”. Julkilausumassa annetaan joitakin käytännön ehdotuksia väärinkäsitysten ja hankauksen välttämiseksi. Julkilausumassa sanotaan kuitenkin hyvin selvästi, että seitsemännen päivän adventistit ovat ottaneet erityiseksi ”taakakseen” korostaa toista tulemusta ”aivan ovella olevana tapahtumana” ja valmistaa ”tietä Herralle pyhän Raamatun osoittamalla tavalla”. Tämä jumalallinen ”valtuutus” tekee adventisteille mahdottomaksi rajoittaa todistustaan ”millekään tietylle alueelle” ja pakottaa heidät saattamaan evankeliumin ”kaikkien ihmisten tietoon kaikkialla”.
Vuonna 1980 pääkonferenssi perusti kirkkojenvälisiä suhteita hoitavan neuvoston antaakseen yleisohjeita ja neuvoja adventtikirkon suhteista toisiin uskonnollisiin yhteisöihin. Tämä neuvosto on aika ajoin antanut valtuudet käydä keskusteluja toisten uskonnollisten organisaatioiden kanssa, milloin sellainen on osoittautunut suotavaksi.
Adventistijohtajat tulisi tuntea sillanrakentajina. Tämä ei ole helppo tehtävä. On paljon yksinkertaisempaa räjäyttää kirkollisia siltoja ja toimia edesvastuuttomana ”kristillisenä erityisjoukko-osastona”. Ellen White on sanonut: ”Vaatii paljon viisautta tavoittaa pastorit ja vaikutusvaltaiset ihmiset” (Evangelism, s. 562). Adventisteja ei ole kutsuttu elämään aidatussa getossa vain keskenään keskustellen, tuottaen julkaisuja pääasiassa itselleen ja osoittaen ahdasmielistä eristäytyneisyyden henkeä. On tietysti mukavampaa ja turvallisempaa elää seitsemännen päivän adventistien linnoituksessa ja pitää kommunikaation laskusillat ylös vedettyinä. Tällaisissa puitteissa joku uskaltautuu aina silloin tällöin pitämään pikaisen evankeliointikampanjan naapurustossa napaten mahdollisimman monta ”vankia” ja kadoten sitten heidän kanssaan takaisin linnoitukseen. Ellen White ei uskonut eristäytyneisyyteen: ”Meidän saarnaajiemme tulisi pyrkiä lähestymään muiden uskontokuntien saarnaajia. Rukoilkaa näiden ihmisten kanssa ja heidän puolestaan, joiden puolesta Kristus rukoilee. Heillä on juhlallisen vakava vastuu. Kristuksen sanansaattajina meidän tulisi osoittaa syvää ja harrasta kiinnostusta näitä lauman paimenia kohtaan.” (Todistusaarteita, osa 2, s. 382.)
Tarkkailuaseman hyödyllisyys
Kokemus on osoittanut, että kannattaa olla tarkkailija-asiantuntija -suhteessa erilaisiin kirkkojen neuvostoihin (kansallisiin, alueellisiin ja maailmanlaajuisiin). Tämä auttaa kirkkokuntaa pysymään ajan tasalla ja ymmärtämään suuntauksia ja kehitystä. Se auttaa tuntemaan kristittyjä ajattelijoita ja johtajia. Adventisteilla on mahdollisuus läsnäoloon neuvostoissa tehden kirkkomme näkemystä tunnetuksi. Jäsenyys ei ole suositeltavaa. Ekumeeniset järjestöt eivät yleensä ole ”neutraaleja”. Niillä on usein tiettyjä päämääriä ja toimintatapoja ja ne esiintyvät yhteiskuntapoliittisen puolestapuhujan roolissa. Ei olisi juurikaan järkeä liittyä puolisydämiseksi jäseneksi (parhaimmillaan) tai muodolliseksi jäseneksi (kuten monet jäsenkirkot ovat tehneet) tai olla usein oppositiossa (kuten väistämättä tapahtuisi).
Paikallisella tasolla, jolla käsitellään enemmän käytännöllisiä ja vähemmän teologisia asioita, voitaisiin ajatella jonkinlaista seitsemännen päivän adventistien jäsenyyttä, kuitenkin varovaisuutta noudattaen. Tässä tarkoitetaan sellaisia järjestäytyneitä suhteita kuin pastoriyhdistykset/veljeskunnat, paikalliset seurakuntien organisaatiot, raamatuntutkisteluryhmät, erityiset ryhmät tai verkostot yhteisön tarpeiden kartoittamiseksi ja paikallisten ongelmien ratkaisemiseksi. Adventistien ei tule osoittautua vastuusta vetäytyjiksi millään kristillisen velvollisuuden saralla paikallisen yhteisön hyväksi toimittaessa.
Viime vuosina adventistijohtajilla ja teologeilla on ollut tilaisuuksia käydä keskusteluja toisten kirkkojen edustajien kanssa. Nämä kokemukset ovat osoittautuneet siunauksellisiksi. On syntynyt molemminpuolista kunnioitusta. On luovuttu kuluneista stereotypioista sekä puutteellisista ja vääristä opillisista käsityksistä. Ennakkoluulot on kursailematta pantu syrjään. Teologisista työvälineistä ja käsityksistä on tullut terävämpiä. On tunnustettu uusia ulottuvuuksia, ja toiminnalle on avautunut uusia näkymiä. Mutta ennen kaikkea usko adventtisanomaan on vahvistunut. Adventisteilla ei ole mitään syytä alemmuuskompleksiin. On mahtava etuoikeus olla seitsemännen päivän adventisti ja tietää, että kirkon teologinen ja organisatorinen perustus on varma ja turvallinen.
Todellisen ekumenian airuet
Adventistit ovat ainoan todellisen ja kestävän ekumenian airuita. Heprealaiskirjeessä on viittaus ”tulevaan maailmaan” [maailma kreikaksi: oikoumene] (Hepr. 2:5), Jumalan tulevaan universaaliin valtakuntaan. Loppujen lopuksi on kysymys tästä ”ekumeniasta”, jonka puolesta adventistit toimivat. Kaikki muut ekumeeniset liikkeet ovat lyhytaikaisia. Täyttymystä odottaessamme meidän kristillinen velvollisuutemme on ”pyhittää Herra Kristus sydämessämme”. ”– – olkaa aina valmiit antamaan vastaus jokaiselle, joka kysyy, mihin teidän toivonne perustuu. – – säilyttäkää omatuntonne puhtaana – –.” (1. Piet. 3:15, 16.)