Jumala asetti paratiisissa miehen ja naisen pysyvään liittosuhteeseen toistensa kanssa. Tällaista samanlaista sitoutumista Jumala on tarkoittanut kaikille aviopareille, sillä Jumala vihaa kaikenlaista eroa ja hylkäämistä.
Jumalallinen avioliittosuunnitelma
Eedenin avioliittoihanteen mukaan mies ja nainen ”liittyvät” (hepreaksi dābaq) toisiinsa pysyvään aviosuhteeseen (1. Moos. 2:24). Tähän ”liittymiseen” kuuluu aviomiehen ja vaimon välinen kestävä liittositoumus, joka käy ilmi liittotermistä dābaq ja”liiton valasta”, jonka Aadam antoi Eevaa koskien Jumalan toimiessa todistajana (1. Moos. 2:23, 24).
Eedenin puutarhan ulkopuolella tämä jumalallinen suunnitelma pysyy voimassa kautta koko Raamatun. Avioliitto alkaa aviomiehen ja vaimon välisestä pysyvästä liittositoumuksesta, kun heidät vihitään avioliittoon puolisoiden välisen liiton valan myötä sekä Jumalan että ihmisten toimiessa todistajina. Avioliiton liittoluonteessa esille tuleva pysyvyys on oletusmalli avioparien elämän kuvauksissa kaikkialla Vanhassa testamentissa. Sekä aviomieheltä että vaimolta edellytetään liiton vaatimaa uskollisuutta.
Avioero Jumalan määräämän pysyvyyden vääristymänä
Avioerokäytäntö vääristi Eedenissä annetun jumalallisen määräyksen avioliiton pysyvyydestä. Avioeroon liittyvät Vanhan testamentin kohdat sisältävät ainakin kuusi erilaista hepreankielistä ilmausta, jotka esiintyvät yhteensä 27 kertaa, ja lisäksi on useita viittauksia uudelleen avioitumiseen. Avioeroon viittaavien hepreankielisten termien esiintymisestä huolimatta yllättävä tosiasia on se, että Vanha testamentti ei sisällä minkäänlaista lainsäädäntöä avioerosta! Avioero suvaitaan, myönnetään ja sallitaan, mutta jumalallinen lainsäädäntö ei missään kohdin määrää, suosittele tai hyväksy sitä.
Patriarkaalinen ”avioero”: 1. Moos. 21:9–14
Jotkut pitävät Abrahamia ja Hagaria esimerkkinä ”avioerosta”. Kertojan vihjeet osoittavat kuitenkin selvästi, että vaikka Abraham oli omasta näkökulmastaan eronnut, kun hän oli ”ajanut pois” ja ”lähettänyt matkaan” [shālakh] Hagarin, niin Jumalan silmissä heidän välillään ei ollut koskaan ollut pätevää avioliittoa, ja näin ollen ei myöskään ollut oikeastaan avioeroa, ainoastaan laittoman suhteen purkautuminen.
Patriarkaalinen uudelleen avioituminen: 1. Moos. 25:1
Abraham on tärkein esimerkki Vanhan testamentin henkilöstä, joka avioitui uudelleen ensimmäisen vaimonsa kuoleman jälkeen. Sellainen vaikuttaa olleen raamatullisina aikoina normaali käytäntö, joka oli sopusoinnussa Jumalan tahdon kanssa.
Avioero ja uudelleen avioituminen: 5. Moos. 24:1–4
Tämä raamatunkohta on ratkaisevan tärkeä, kun halutaan ymmärtää avioeroon liittyviä jumalallisia ohjeita.
1. 5. Moos. 24:1–3 sisältää ennakkotapauksen tästä oikeuskäytännöstä; ainoastaan jakeessa 4 esitetään varsinainen lainsäädäntö, joka kieltää naisen entistä aviomiestä ottamasta häntä takaisin vaimokseen jakeissa 1–3 kuvatuissa olosuhteissa. Jumala ei säädä lailla avioerosta tai edes sen seuraamuksista tässä kohdassa.
2. 5. Moos. 24:1 ei säädä lailla, vaan kuvailee avioeron konkreettisia perusteita. Tässä tapauksessa se on ”jotain häpeällistä/epämieluisaa” – hepreaksi ‘ärwāt dāvār (”jotain alastonta”). Ilmaisu viittaa jonkinlaiseen vakavaan, häpeälliseen ja kunniattomaan käytökseen, sopimattomaan itsensä paljastamiseen vaimon taholta, todennäköisesti seksuaaliseen toimintaan liittyen mutta vähäisempään kuin varsinainen luvaton yhdyntä (mistä olisi ollut seurauksena kuolemanrangaistus, 3. Moos. 20:10; 5. Moos. 22:22).
3. Jakeessa 4 esiintyy erittäin harvinainen heprean verbin tāme’ (”häpäistä”) kieliopillinen muoto, joka on osoitus, että avioero ei saa osakseen jumalallista hyväksyntää. Kun aviomies eroaa vaimostaan, laissa selitetään, että aviomies saattaa vaimonsa saastaiseksi [tekemään aviorikoksen], kun hänen on aviorikokseen verrattavan teon tekemisen jälkeen pakko avioitua uudelleen toisen miehen kanssa saadakseen taloudellista tukea patriarkaalisessa yhteiskunnassa. Uudelleen avioitumista ei rangaista aviorikoksena, koska avioero pannaan ensimmäisen aviomiehen syyksi, ei vaimon syyksi. Näin ollen aviositeen katkaisemisen luvatonta yhdyntää vähäisemmästä syystä osoitetaan olevan ristiriidassa Jumalan tahdon kanssa.
4. Terminologia ja keskeiset käsitteet liittävät 4. jakeessa esitetyn lainsäädännön Kolmannen Mooseksen kirjan 18. luvussa esitettyyn yleiseen lainsäädäntöön, joka koski sekä ei-israelilaisia että israelilaisia ja jota sen vuoksi tulisi pitää merkittävänä, kun lakia sovelletaan nykyaikaan.
5. Lainsäädännön (5. Moos. 24:1–4) yleinen luonne käy ilmi siitä, että teksti on sijoitettu Viidennen Mooseksen kirjan lukuihin 12–26, joissa täsmennetään kymmentä käskyä ja käydään järjestyksessä läpi jokainen käsky. Tätä lainsäädännöllistä tekstiä ei ole sijoitettu seitsemättä käskyä täsmentävään osioon, vaan varkautta käsittelevään osioon! Tämän lainsäädännön perimmäinen tarkoitus on näin ollen suojella naisia heidän ihmisyytensä, arvokkuutensa ja itsekunnioituksensa ryöstämiseltä – estää miehiä kohtelemasta naisia irtaimistona, pelkkänä omaisuutena, jolla he voivat tehdä mielivaltaista vaihtokauppaa suuntaan ja toiseen.
6. Suvaitessaan miesten kovasydämisyydestä johtuvan (Matt. 19:8) naisten eriarvoisen kohtelun ja samalla ilmaistessaan paheksuntansa sitä kohtaan tämä laki muistuttaa Eedenin aikaisesta avioliiton pysyvyyden ihanteesta ja viittaa siihen päivään tulevaisuudessa, jolloin Eedenin aikaiseen avioliittomalliin palaaminen ratkaisee tuollaisen eriarvoisuuden. Avioeroa käsittelevässä opetuksessaan Jeesus ilmoittaa sellaisen päivän koittamisen, kuten näemme tuonnempana.
Muita viittauksia avioeroon Mooseksen kirjoissa
Kolmannen Mooseksen kirjan 21. luku kuvailee kahta tapausta, joissa kielletään pappien avioituminen eronneiden naisten kanssa: jae 7 kieltää tämän tavalliselta papilta ja jae 14 ylipapilta (vrt. Hes. 44:22). Myös Uuden testamentin kirjoitukset asettavat pastoreille ja vanhimmille tavallista korkeamman vaatimustason.
Mooseksen kirjoissa on kaksi tekstikohtaa, joissa käsitellään eronneiden naisten oikeuksia. Jos papin tytär eroaa lapsettomana, hän saa palata avioliittoa edeltäneeseen asemaansa isänsä taloudessa (3. Moos. 22:12, 13). Tämä on selvästi säännös, jonka mukaan eronneesta naisesta tulee huolehtia, mikäli hän ei saa muuta tukea. Neljännessä Mooseksen kirjassa (30:10) annetaan eronneelle naiselle oikeus vastata omista oikeusasioistaan erotuksena naimisissa olevalle naiselle, joka on isänsä tai aviomiehensä oikeudellisessa suojeluksessa (katso jakeet 4–9).
Viidennessä Mooseksen kirjassa on kaksi kohtaa, joissa avioero kielletään tietynlaisissa olosuhteissa. Jos aviomies panettelee vaimoaan (5. Moos. 22:13–19) väittäen tämän salanneen häneltä, että vaimo ei ollutkaan neitsyt miehen naidessa hänet, ja jos nämä syytökset osoitetaan vääriksi näyttämällä ”todiste tytön neitsyydestä” (hääyönä käytetyt, veren tahraamat vuodevaatteet tai vaatekappaleet), niin miestä sakotetaan, ja ”[t]yttö jääköön miehen vaimoksi, eikä mies saa koko elinaikanaan hylätä [shālakh] häntä” (5. Moos. 22:19). Tällä tavalla vastanainutta morsianta suojeltiin aviomiehen oikuilta ja panettelulta. Vastaavanlaista suojelua ei tavattu missään muualla muinaisessa Lähi-idässä.
5. Moos. 22:28, 29 mukaan miehen, joka saatiin kiinni kihlaamattoman/naimattoman neitsyen viettelemisestä, oli otettava nainen vaimokseen (mikäli nainen ja tämän isä antoivat avioliitolle suostumuksensa; vrt. 2. Moos. 22:15, 16) eikä hän saanut erota vaimostaan. Tämä laki ei palvellut ainoastaan esiaviollisen seksin rajoittamisessa vaan suojeli myös naista ja huolehti hänen sosiaalisesta ja taloudellisesta turvallisuudestaan patriarkaalisessa yhteiskunnassa.
Avioero/uudelleen avioituminen Vanhan testamentin profeetallisissa kirjoissa ja muissa kirjoituksissa
Aiemmat profeetat: hylkääminen ja avioero
Aiemmissa profeetallisissa kirjoissa on kaksi kohtaa, joissa käsitellään hylkäämistilannetta (Tuom. 14:20; 15:2; 1. Sam. 25:44). Vaikka jotkut ovat näiden kahden kertomuksen perusteella päätelleet, että Jumala Vanhan testamentin aikoina salli avioeron hylkäämisen perusteella ilman rajoituksia, kyse oli itse asiassa ”ei-uskovien” lopettamista suhteista – ensimmäisessä kertomuksessa puhuttiin ympärileikkaamattomista filistealaisista ja toisessa hulttiomaisesta kuningas Saulista. Tämä Vanhan testamentin taustamateriaali on saattanut vaikuttaa Paavaliin hänen käsitellessään ei-uskovan puolison hylkäämistä (1. Kor. 7:15).
Myöhäisemmät, ennen pakkosiirtolaisuutta vaikuttaneet profeetat: avioero vertauskuvallisella tasolla
Ennen pakkosiirtolaisuutta vaikuttaneiden profeettojen kirjoituksissa on useita kohtia, joissa viitataan (uhkaavaan tai tapahtuneeseen) Jumalan ja hänen kansansa väliseen ”avioeroon” (toisin sanoen pakkosiirtolaisuuteen) vertauskuvallisella tasolla. Siihen oli syynä kansan hengellinen haureus (uskottomuus Jahvea, israelilaisten aviomiestä kohtaan): Hoos. 2:4; Jes. 50:1 ja Jer. 3:1–8. Hoosean kirjan 2. ja 3. luku sekä Jeremian kirjan 3. luku näyttävät osoittavan, että aviomiehellä on oikeus antaa anteeksi avionrikkojavaimolleen. Jumala itse toimii näin pyrkiessään sovintoon Israelin, kurittoman vaimonsa, kanssa (Hoos. 2:16–25).
Pakkosiirtolaisuuden jälkeiset tekstikohdat: Rakkaussuhteet pakanoiden kanssa
Kirjanoppineelle Esralle tunnusomainen terminologia hänen käsitellessään ”avioliittoa” ja ”avioeroa” Esran kirjan luvuissa 9 ja 10 poikkeaa muualla Vanhassa testamentissa esiintyvästä terminologiasta ja tuntuu osoittavan, että johtavien juutalaismiesten yhteiselämää pakanallisten naisten kanssa (sen jälkeen kun juutalaiset olivat palanneet pakkosiirtolaisuudesta) ei pidetty laillisena, pätevänä avioliittona. Näin ollen vaimojen ”pois lähettäminen” ei ollut varsinainen avioeroprosessi vaan pätemättömän suhteen lakkauttaminen.
Mal. 2:10–16 sisältää Esran kirjan luvuissa 9 ja 10 kohdatun ongelman kääntöpuolen. Malakia kohtaa useita tapauksia, joissa juutalainen mies on kohdellut petollisesti juutalaista liittokumppaniaan, nuoruutensa vaimoa, hylkäämällä tämän (jae 14) mennäkseen naimisiin pakananaisen kanssa (jae 11). Tähän tilanteeseen liittyy selvästi avioero (shālakh, jae 16), ei pakanavaimon kanssa solmitun laittoman avioliiton purkautuminen (kuten Esra 9, 10).
Tässä yhteydessä törmäämme kaikkein voimakkaimpaan lausuntoon koko Uudessa testamentissa liittyen Jumalan asenteeseen avioeroa kohtaan (jae 16): ”Minä vihaan eroa, sanoo Herra, Israelin Jumala.” Kuten Viidennessä Mooseksen kirjassa (24:1–4), avioeron laillisuutta ei kielletä, mutta sellainen käytäntö esitetään Jumalalle moraalisesti vastenmielisenä.
1. Moos. 2:24 ja Mal. 2:10, 15 liittyvät toisiinsa termillä ”yksi”, joka osoittaa, että kaikkivaltias Herra esittää kutsun palata Eedenin jumalalliseen ihanteeseen.
Seuraamukset merkityksellisten Uuden testamentin tekstikohtien kannalta
1. Jeesus ja Paavali vahvistavat jumalallisen avioliittosuunnitelman, joka löytyy Vanhan testamentin kohdasta 1. Moos. 2:24 (Matt. 19:5–9; 1. Kor. 6:16; ja Ef. 5:31).
2. Avioliittositeen pysyvyyttä korostetaan niin Uudessa kuin Vanhassakin testamentissa. Jeesus sallii sen purkamisen ainoastaan siinä tapauksessa, että puoliso on harjoittanut haureutta (Matt. 5:31, 32; 19:3, 8, 9). Hätkähdyttävä yhtäläisyys Kolmannen Mooseksen kirjan lukujen 17, 18 ja Apostolien tekojen 15. luvun 29. jakeen välillä antaa ratkaisevan vihjeen siitä, mitä Jeesuksen viittaus haureuteen (porneia) tarkoitti Matteuksen evankeliumin ”poikkeuslausekkeessa”: Erilaisista kielletyn yhdynnän muodoista, jotka ensin mainitaan 3. Moos. 18, tehdään Ap. t. 15:29 yhteenveto termillä porneia. Näin ollen sanan porneia merkitys Matteuksen evankeliumin luvuissa 5 ja 19 viittaa todennäköisesti kaikenlaiseen kiellettyyn, avioliiton ulkopuoliseen seksuaaliseen kanssakäymiseen.
3. Mooseksen ilmaisema avioeron peruste (5. Moos. 24:1) on Jeesuksen ja fariseusten välisen keskustelun taustalla Matteuksen evankeliumin 19. luvussa. Shammain koulukunta eli konservatiiviset fariseukset tulkitsivat ‘ärwāt dāvār -ilmauksen (”jonkin asian alastomuus”) tarkoittavan siveetöntä paljastamista, aviorikosta ja muuta kiellettyä yhdyntää (koska niistä ei enää Shammain koulukunnan aikana annettu kuolemanrangaistusta). Hillelin koulukunta eli liberaalit fariseukset tulkitsivat avioeron perusteeksi minkä tahansa säädyttömän teon, jollaiseksi katsottiin jopa niin vähäpätöinen seikka kuin se, että vaimo pilasi aviomiehen ruoan. Jeesuksen poikkeuslauseke oli täsmällisempi kuin Shammain ja Hillelin koulukuntien näkemykset, sillä se sisälsi vain kielletyn yhdynnän (porneia) pätevänä avioeroperusteena.
Jeesuksen avioeroperuste vastasi käytäntöjä, joista Vanhan testamentin aikoina langetettiin kuolemanrangaistus (3. Moos. 18 ja 20). Sen vuoksi voidaan todeta, että Matteuksen evankeliumiin talletettu Jeesuksen poikkeuslauseke ei ole ristiriidassa sen kanssa, että vastaava lauseke puuttuu muista synoptisista evankeliumeista. Mark. 10:11, 12 ja Luuk. 16:18 eivät sisällä poikkeuslauseketta todennäköisesti siksi, että tuota poikkeuslauseketta pidettiin selviönä (kuolemanrangaistuksen kautta, joka tosiasiallisesti lakkautti avioliiton) Vanhan testamentin laissa. Matteuksen evankeliumiin poikkeuslauseke on talletettu säilyttämään Jeesuksen sanojen merkitys puitteissa, joissa haureudesta (porneia) langetettava kuolemantuomio ei enää ollut voimassa. Aviorikoksesta annettava kuolemanrangaistus poistettiin noin vuonna 30 jKr.
4. Raamatunkohdan 5. Moos. 24:4 (”nainen on tullut hänelle saastaiseksi”) oikea käännös löytyy Jeesuksen sanojen taustalta Matt. 5:32: ” – – jokainen, joka hylkää vaimonsa muun syyn kuin haureuden [porneia, kielletty yhdyntä] tähden, ajaa hänet aviorikokseen [oletettavasti naisen avioituessa uudelleen] – –.” Kun Jeesus käänsi fariseusten ajatukset pois jumalallisesta ”myönnytyksestä” (5. Moos. 24:1–3) Jumalan alkuperäiseen ihanteeseen (Matt. 19:8), joka käy ilmi raamatunkohdasta 5. Moos. 24:4, hän ei siirtynyt mielivaltaisesti Viidennen Mooseksen kirjan laista Eedenin ihanteeseen vaan osoitti, että jumalallinen suunnitelma kävi ilmi myös Viidennen Mooseksen kirjan 24. luvusta.
5. Vanhan testamentin ennakkotapausta (1. Moos. 25:1) seuraten Paavali huomauttaa, että puolison kuolema merkitsee tosiasiallisesti avioliiton purkautumista ja että sellaisessa tapauksessa elossa olevan puolison on sopivaa avioitua uudelleen (Room. 7:1–3; 1. Kor. 7:39).
6. Mahdollisesti Vanhan testamentin ennakkotapausta (Tuom. 14:20; 15:2; 1. Sam. 25:44) seuraten Paavali kuvailee myös erityistapauksen, johon Jeesus ei käskyssään puuttunut: uskovan puolison hylkääminen/jättäminen, joka tapahtuu ei-uskovan puolison toimesta (1. Kor. 7:15). Kannattaa panna merkille, että tässä luvussa Paavali osoittaa sanojensa arvovallan perustuvan (a) Herran käskyyn (jakeet 10 ja 11; vrt. 9:14) perustuen raamatunkohtiin Matt. 19:3–9/Mark. 10:2–12, jolloin Paavalin kirjoitusta ei tule tulkita siten, että se olisi ristiriidassa Jeesuksen sanojen kanssa; ja (b) omiin käskyihinsä apostolina (jakeet 12–17), jolloin pontimena on tilanne, joka ei sisältynyt Jeesuksen käskyyn. Paavali määrittelee hylkäämisen tilanteeksi, jossa uskova ja ei-uskova ovat solmineet keskenään avioliiton ja ei-uskova puoliso päättää erota (vrt. Matt. 19:6) aviollisesta kumppanistaan. Tämä hylkääminen poikkeaa lempeämmästä suhtautumisesta (jakeet 12, 13), jossa ei-uskova puoliso ”suostuu asumaan” puolisonsa kanssa ja jossa Paavali käskee uskovaa puolisoa olemaan eroamatta ei-uskovasta puolisosta. Tekstissä toistetaan asia sekä aviomiehen että aviovaimon kannalta ja siten korostetaan sekä aviollisia etuoikeuksia että velvollisuuksia sukupuolesta riippumatta. Kysymys on siitä, että ei-uskova kumppani hylkää uskovan puolison. Tilannetta ei tarkastella päinvastaisessa järjestyksessä – näin ollen myönteinen kannustus jakeen 15 lopussa ”Jumala on kutsunut teidät elämään rauhassa” samoin kuin jakeissa 14 ja 16 mainitut muut yhdessä pysymisen edut esitetään paremman vaihtoehdon perusteina.
7. Paavalin toteamus ”uskovaa veljeä tai sisarta ei tällaisessa tapauksessa sido mikään pakko” (7:15) tarkoittaa, että hylkäämistilanteessa mies/vaimo vapautetaan kaikista aviollisista velvollisuuksista ei-uskovaa puolisoa kohtaan. Erityinen dynamiikka, joka saattaa vaikuttaa aviosuhteeseen silloin, kun vain toinen puolisoista kääntyy uskoon, tulisi myös pitää mielessä yhdessä rukouksentäyteisen itsetutkistelun kanssa uskovan taholta, jota pyydetään jäämään sellaisiin olosuhteisiin:
”Jotkut ei-uskovat tuntevat olonsa uhatuksi, kun puoliso kääntyy kristityksi, sillä he elävät nyt henkilön kanssa, jonka perimmäinen uskollisuus ja sitoutuminen ylittää heidän ymmärryksensä, eivätkä kaikki koskaan toivu tästä kokemuksesta – –. Ei-uskovan puolison pitäisi nähdä kristityksi kääntyneessä puolisossaan uhraavan rakkauden muoto, joka on syvällisemmin sitoutunut avioliiton ja puolison hyvinvointiin kuin koskaan aikaisemmin, jolloin ainoastaan perinpohjainen ennakkoluulo voisi selittää ei-uskovan puolison haluttomuuden jatkaa avioliittoa.” (Roy E. Ciama, Brian S. Rosner, The First Letter to the Corinthians, s. 303.)
Loppupäätelmä
Raamattu puhuu yksiselitteisesti sekä Vanhassa että Uudessa testamentissa siitä, että aviosuhde on pysyvä niin kauan kuin molemmat kumppanit ovat elossa. Jumala suhtautuu intohimoisesti siihen, että avioero ei saa repiä hajalle avioitumisen myötä tapahtunutta yhdeksi lihaksi liittymistä, elleivät kielletty yhdyntä tai erityiset olosuhteet, joissa ei-uskova hylkää uskovan puolisonsa uskovan tahdon vastaisesti, ole jo rikkoneet avioliittoa. Jopa tapauksessa, jossa toinen puolisoista on ollut uskoton, Jumala tarjoaa (ja itse osoittaa sen suhtautumisessaan puolisoonsa Israeliin) mahdollisuutta, jossa jumalallinen armo tuo sovituksen ja palauttaa avioliiton ennalleen.
– Biblical Research Institute / Richard M. Davidson