Monet ihmiset eivät halua ajatella yhtä Kristuksen toiseen tulemiseen liittyvää kysymystä: Onko mahdollista, että he päätyvät väärälle puolelle?
Eräänä viileänä lokakuisena päivänä vuonna 1844 ryhmä Raamattua lukevia, Raamattuun uskovia, Raamatun sanomaa julistavia kristittyjä kokoontui tasaiselle kallionlaelle New Yorkin osavaltion pohjoisosassa sijaitsevalla maatilalla, jonka omisti William Miller -niminen baptistisaarnaaja. He olivat kerääntyneet sinne siitä syystä, että he halusivat toivottaa Jeesuksen tervetulleeksi takaisin maan päälle.
Uskovien ryhmä oli keskustellut Danielin kirjan ja Ilmestyskirjan profetioista ja ruotinut niitä vuosien ajan. Suuren tutkimusurakkansa lopuksi he päättelivät – ilman vähäisintäkään epäilystä mielessään – että Kristuksen luvattu toinen tuleminen tapahtuisi sen vuoden huhtikuun 22. päivänä. Monet tuona lokakuisena päivänä kokoontuneista olivat myyneet tai lahjoittaneet kaiken maallisen omaisuutensa. Toiset olivat lykänneet avioitumista ja lasten hankkimista pystyäkseen valmistautumaan jännittävään tapahtumaan. Taivas oli heidän päämääränsä, ja he olivat päättäneet olla valmiita kohtaamaan saapuvan Kuninkaansa.
Seuraavana päivänä, lokakuun 23. päivänä, aurinko nousi valaisten karvaasti pettyneiden ihmisten ryhmän.
Mitä tapahtui? Miten he saattoivat olla niin väärässä? Mikä tärkeämpää, mitä heidän pitäisi tehdä seuraavaksi?
Koko toiseen tulemiseen liittyvä asia on hämmentänyt kristittyjä aina siitä lähtien, kun Jeesus sanoi opetuslapsilleen (yksinkertaistetusti): ”Älkää olko huolissanne. Minä tulen takaisin.” (Vrt. Joh. 14:1–3.) Kun opetuslapset kysyivät takaisintulon ajankohtaa, Jeesus vastasi: ”Mutta sitä päivää ja hetkeä ei tiedä kukaan, eivät taivaan enkelit eikä edes Poika, sen tietää vain Isä.” (Matt. 24:36.) Tätä tosiasiaa milleriläiset eivät ilmeisesti ottaneet huomioon lähes kaksi vuosituhatta myöhemmin.
Milloin Kristus tulee takaisin, on vain osa ongelmaa. Mitä tapahtuu, kun hän ilmestyy, aiheuttaa vielä enemmän hämmennystä – erityisesti jos olemme laatineet tarkkoja suunnitelmia tuon päivän varalle.
Suurin osa kristityistä hymyilee luottavaisesti ja selittää: ”Minä menen taivaan kotiin, kun Jeesus tulee takaisin.” Toiset, jotka kamppailevat uskonsa kanssa, vaikertavat todennäköisesti: ”Unohtakaa koko juttu. Minä en ole tarpeeksi hyvä viettääkseni ikuisuutta Jumalan kanssa.” Sitten on vielä niitä, jotka väittävät, että koska he eivät ole osoittaneet minkäänlaista kiinnostusta hengellisiin asioihin, kohtalo johtaa heidät Jumalan vaihtoehtoiseen paikkaan.
Suuri erottelu
Yhdessä vertauksistaan Jeesus käytti kahdenlaisia tuotantoeläimiä kuvailemaan toista tulemistaan. Vertaus löytyy Matteuksen evankeliumin 25. luvusta, jakeesta 31 alkaen. Jeesus sanoi, että kun hän tulee kaikkien enkeleidensä kanssa, kansat ovat kokoontuneena hänen eteensä. Sitten hän ”erottaa ihmiset toisistaan, niin kuin paimen erottaa lampaat vuohista” (jae 32).
Lampaat ovat selvästi suosikkiryhmä, koska Jeesus sanoo niille: ”Tulkaa nauttimaan perinnöstänne.” Miksi? Sen vuoksi, että kun hän oli nälkäinen, te annoitte hänelle ruokaa. Kun hänen oli jano, te annoitte hänelle juotavaa. Kun hän oli muukalainen, te saitte hänet tuntemaan itsensä tervetulleeksi. Te vaatetitte hänet, autoitte häntä toipumaan sairauksista ja kävitte jopa katsomassa häntä vankilassa (ks. jakeet 35 ja 36).
Nyt tulee todella outo osa vertausta. ”Lampaat”, ihmiset jotka Jumala itse oli juuri kutsunut luokseen taivaaseen, tuijottavat Herraansa mykistyneinä. ”Milloin me teimme kaiken tuon?” he kysyvät.
Vaikuttaa siltä, että yksi lampaiden ominaisuuksista tässä kertomuksessa on se, että ne eivät tiedä olevansa lampaita. Lampaiksi kuvatut ihmiset tekivät kaikki hyvät teot sydämensä hyvyydestä, eikä heidän mieleensä koskaan juolahtanut, että juuri sen vuoksi Jeesus kutsui heidät valtakuntaansa.
Sitten Jumala kääntää huomionsa ”vuohiin”, ja hänen sävynsä muuttuu odottamattomasti. ”Menkää pois minun luotani”, hän sanoo selittäen sitten syynä käskyynsä: koska teiltä minä en saanut mitään – en ruokaa, en juomaa, en kutsua tulla kotiinne, en vaatteita, en hoitoa enkä vierailuja (ks. jakeet 42 ja 43).
Vuohet reagoivat tähän julistukseen samalla tyhjällä tuijotuksella. ”Milloin me jätimme nuo asiat tekemättä?” he tivaavat.
Huomaan, että tässä on muodostumassa eräänlainen kaava. Villaisten serkkujensa tavoin vuohetkaan eivät tajua olevansa vuohia. Ne eivät ymmärrä, että koska ne eivät ole auttaneet pulassa olevia lähimmäisiään, niitä ei kelpuuteta Jumalan valtakuntaan.
Paljastavat sanat
Perehtyessämme tarkemmin näihin kahteen kohtaamiseen huomaamme Jeesuksen lausuneen vastaavia sanoja aiemmin maanpäällisen toimintansa aikana: ”Ei jokainen, joka sanoo minulle: ’Herra, Herra’, pääse taivasten valtakuntaan. Sinne pääsee se, joka tekee taivaallisen Isäni tahdon.” (Matt. 7:21).
Jos aiomme varmistaa, että meillä on huone Jumalan taivaallisessa palatsissa, pelkät lupaukset eivät riitä. Tämä tulee täydellisenä yllätyksenä toiselle Kristuksen takaisintuloa odottavista ryhmistä. ”Monet sanovat minulle sinä päivänä: ’Herra, Herra! Sinun nimessäsihän me profetoimme, sinun nimessäsi me karkotimme pahoja henkiä ja sinun nimessäsi teimme monia voimatekoja.’” (Jae 22.) Ja Jeesus vastaa: ”En tunne teitä. Menkää pois minun luotani, vääryydentekijät!” (Jae 23.) Auts!
Meillä on siis kolme erilaista ihmisryhmää, jotka kokoontuvat Kristuksen eteen hänen tullessaan toisen kerran: (1) ”lampaat” – ihmiset, jotka ovat eläneet taivaan arvoista elämää tietämättä sitä itse; (2) ”vuohet” – ihmiset, jotka ovat kiertäneet kaikki tilaisuudet elää taivaan arvoista elämää tietämättä sitä itse; ja (3) ne, jotka luulivat eläneensä taivaan arvoista elämää mutta se ei pidäkään paikkaansa – eivätkä he tietäneet sitä itse.
Tämä edellyttää seuraavan kysymyksen esittämistä: ”Onko mitään mahdollisuutta olla yllättymättä, kun Kristus tulee toisen kerran?
Itse asiassa sellainen mahdollisuus on olemassa. Se liittyy hänen luonteeseensa, hänen, joka on tulossa takaisin.
Sylivauva
Minulla on yhden albumin kätköissä valokuva, joka paljastaa erään suuren ja ihmeellisen totuuden Jumalasta. Vuosi on 1950, ja minä olen vasta sylivauva, kirjaimellisesti. Äitini pitelee minua tiukasti seisoessaan kahden veljeni kanssa pienessä, keikkuvassa veneessä Koreassa sijaitsevassa Inchonin satamassa odottaen, että meidät otetaan tyhjän, lannoitusaineita kuljettavan laivan kyytiin, joka on ankkuroituneena aaltojen keskelle. Kommunistijoukot ovat saapumassa kotikaupunkiimme Souliin, ja Yhdysvaltain armeija on evakuoimassa meitä Japaniin yhdessä tuhansien muiden lähetyssaarnaajanaisten ja heidän lastensa kanssa. Isäni, joka otti valokuvan, liittyisi – toivottavasti – joukkoomme myöhemmin.
Kun saimme käskyn lähteä maasta, aivan ensimmäinen asia, jonka äitini sieppasi mukaansa, olin – minä! Hän olisi voinut ottaa lempiastiastonsa tai puvun, josta hän erityisesti piti. Meillä oli talo täynnä tavaraa – kaikki hänelle merkityksellistä ja tärkeää. Hän kuitenkin kietoi minut huopaan, ryntäsi ulos ovesta perheen kanssa eikä katsonut taakseen. Miksi?
Olin neljän kuukauden ikäinen enkä ollut sanonut ainoatakaan johdonmukaista sanaa äidilleni. En ollut tehnyt yhtään hyvää tekoa, en ollut muistanut hänen syntymäpäiväänsä tai kertonut kenellekään, kuinka erityinen ihminen hän oli. Itse asiassa olin ollut alituinen maanvaiva – valvotin häntä öisin, pilasin häneltä kaiken hauskan juhlissa ja tahrasin hänen lempitakkinsa. Siinä minä nyt kuitenkin olin, mukavasti äidin sylissä, täysin tietämättömänä siitä tosiasiasta, että eräs kaunis nainen pelasti juuri nuoren elämäni kyyneleet silmistään valuen.
Vuosia myöhemmin, kun katsoimme tuota valokuvaa yhdessä, kysyin: ”Äiti, mitä sinä ajattelit sillä hetkellä?” Hän vastasi aina: ”Olin vain niin iloinen siitä, että sinä, Billy ja Bobby olitte turvassa kanssani.”
Uskon tosissani, että kun on kulunut muutama miljoona vuosi uudeksi luodussa maassa ja vedämme Jeesuksen syrjään lyhyttä, intiimiä keskustelua varten, hänen vastauksensa tuohon kysymykseen tulee olemaan sama.
Toisen tulemisen suurin yllätys ei tule olemaan se, kuka joutuu lampaiden ja kuka vuohien joukkoon. Suurin yllätys on oleva se, että Kristus todella tulee takaisin! Yksikään meistä ei ansaitse tulla pelastetuksi. Ei syntinen, joka kamppailee huonojen valintojen kanssa ja jonka taakkana on tahrattu menneisyys. Ei pyhä, jolla näyttää olevan kyky kävellä vetten päällä. Ei epäuskoinen, joka heristää nyrkkiään Jumalalle. Ei vihainen ihminen, joka istuu tuomiotaan vankilassa. Ei asialleen omistautunut saarnaaja tai opettaja, joka yrittää epätoivoisesti joka käänteessä toimia samalla tavalla kuin Jeesus. Et sinä, en minä, ei yksikään meistä!
Meidät pelastaa tuona päivänä meidän perintömme – se tosiasia, että me olemme Jumalan lapsia.
Kun Jeesus tulee takaisin, hän katsoo syvälle meidän sydämeemme ja kysyy meiltä jokaiselta ratkaisevan, yksinkertaisen kysymyksen: ”Oletko sinä edelleen minun?”
”Lampaiksi” nimitetään ihmisiä, jotka tekivät hyvät tekonsa automaattisesti – ajattelematta. He toimivat sillä tavalla kuin toimivat sen vuoksi, että he kuuluivat Jeesukselle.
”Vuohet” ovat ihmisiä, jotka ovat katkaisseet yhteyden perintöönsä. He ovat irrottaneet pistokkeensa jumalallisen voiman sisäisestä lähteestä. He ovat irrottaneet köyden, joka sitoo heidät siihen ainoaan, joka voi viedä heidät turvaan.
Niiltä taas, jotka ajattelevat, että heidän tekonsa voivat taata heille paikan Jumalan valtakunnassa, puuttuu ymmärrys koko asiasta. Kaikki ihmiset – riippumatta teoistaan ja saavutuksistaan – ovat pelastuksen ulottumattomissa. Jos heillä ei ole Jumalaa sydämessään – jos heidän elintärkeä yhteytensä ei ole varmasti kytkettynä – heillä ei ole minkäänlaista toivoa ikuisesta elämästä.
Mitä tämä kaikki merkitsee meille, jotka odotamme Kristuksen takaisintuloa? Näiden asioiden pitäisi saada meidät lankeamaan polvillemme pyytämään – tai joissakin tapauksissa pyytämään uudelleen – Jumalaa tulemaan sydämeemme varmistamaan, että tuo elintärkeä perintö kuuluu meille. Sitten, ja vasta sitten, me voimme liittyä niiden hämmästyneiden miljoonien ihmisten joukkoon, jotka jonakin päivänä nostavat katseensa taivaalle ja huutavat: ”Tämä on meidän Jumalamme! Häneen me panimme toivomme, ja hän pelasti meidät.” (Jes. 25:9.)
– Signs of the Times / Charles Mills