Jeesuksen oikeus toimia lunastajanamme perustuu tekijän vastuuseen; Jeesus otti Luojana vastuun luomansa ihmisen toiminnasta. Jumala rakasti ihmistä niin paljon, että oli alusta asti valmis itse kärsimään rangaistuksen saadakseen luomansa ja langenneen ihmisen jälleen yhteyteensä.
Pelastukseemme liittyvässä lunastuksessa ja sovituksessa on kyse syvällisemmästä todellisuudesta, kuin tulemme ajatelleeksikaan. Ne ovat käsitteitä, jotka muodostavat kokonaisuuden siinä prosessissa, jossa Jumala pelastaa syntisen ihmisen, armahtaa hänet ja hyväksyy jälleen yhteyteensä. Sen lähtökohtana on lunastus. Autoilevan nykyihmisen on helppo ymmärtää lunastuksen merkitys terminä. Romuksi mennyt auto lunastetaan. Vakuutusyhtiö korvaa käyttökelvottomaksi menneen auton rahassa.
Lunastuksessa ja sovituksessa on periaatteessa kyse samasta asiasta. Meille ne ovat ensisijaisesti Uuden testamentin käsitteitä. Molemmat kuitenkin tulevat ainakin vertauskuvallisesti esille jo Vanhassa testamentissa, vaikka niiden edellytykset toteutuivat vasta Jeesuksen ristinkuolemassa.
Kirjeessään Kolossan seurakunnalle Paavali tuo esille lunastuksen todellisuuden näin: Hän on ”pelastanut meidät pimeyden vallasta ja siirtänyt meidät rakkaan Poikansa valtakuntaan. Hänessä meillä on lunastus, syntien anteeksisaaminen, ja hän on näkymättömän Jumalan kuva, esikoinen ennen kaikkea luomakuntaa. Sillä hänessä luotiin kaikki, mikä taivaissa ja mikä maan päällä on – – kaikki on luotu hänen kauttansa ja häneen, ja hän on ennen kaikkia, ja hänessä pysyy kaikki voimassa.” (Kol. 1:13–17, VKR.)
Jeesus sijaiskärsijänämme
Pelastuksemme yhteydessä lunastus tarkoittaa sitä, että Jeesus pelasti meidät lunastamalla meidät Eedenissä tapahtuneen lankeemuksen aiheuttaman kuoleman ja orjuuden vallasta. Hän siirsi meidät oman valtakuntansa, Jumalan valtakunnan, kansalaisiksi. Siellä hallitsevat armahdus ja elämä. Lunastuksen hinnan hän maksoi kärsimällä puolestamme meille langetetun kuolemanrangaistuksen.
Tämä herättää kysymyksen, voiko joku kärsiä kuolemanrangaistuksen toisen puolesta ja vapauttaa hänet siten syyllisyydestä? Syyllisyys on aina henkilökohtainen. Ei se, että joku toinen kärsii hänen rangaistuksensa, vapauta syyllistä siitä. Hän joutuu kärsimään oman rangaistuksensa. Oikeudellisesta näkökulmasta tarkasteltuna täytyy kyetä osoittamaan, että Jeesuksella on ollut oikeus tällaiseen lunastukseen. Hänen oikeutensa perustuu tekijän vastuuseen, jota omakin aikamme korostaa. Jeesus Luojana otti vastuun luomansa henkilön toiminnasta. Hän tuli ihmiseksi, ihmiskunnan uudeksi esikoiseksi, langenneen Adamin vastineeksi, voidakseen lunastaa hänet. Hän kärsi luomansa ihmisen saaman rangaistuksen.
Suunnitelma ihmisen lunastamiseksi tehtiin jo ikuisuudessa, ennen maan luomista, kirjoittaa Paavali. ”Ylistetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä! – – Jo ennen maailman luomista hän on valinnut meidät Kristuksessa olemaan edessään pyhiä ja nuhteettomia Kristuksesta osallisina. Rakkaudessaan hän näki hyväksi jo edeltä määrätä meidät yhteyteensä, omiksi lapsikseen, Jeesuksen Kristuksen tähden [ Jeesuksen Kristuksen kautta]. – – Kristuksen veressä meillä on lunastus, rikkomustemme anteeksianto. Näin Jumala on antanut armonsa rikkauden tulla runsaana osaksemme – – .” (Ef. 1:3–8.) Jumala oli jo luodessaan ihmisen varautunut syntiinlankeemukseen ja ihmisen lunastamiseen. Vaikka lunastusmaksu ihmisen näkökulmasta katsottuna suoritettiin Golgatalla, se oli hyväksytty jo ikuisuudessa. Se oli osa suunnitelmaa ihmisen luomisessa ja käärmeenä esiintyvän Paholaisen vaikutuksen mitätöimisessä. Lunastus tapahtuisi Kristuksen, ihmiseksi tulleen Jumalan ja Luojan, kautta.
Lankeemuksen jälkeinen uusi mahdollisuus
Ihmiskunnan lankeemuksessa käärme oli pettänyt Eevan ja saanut hänet epäilemään Jumalaa. Eeva luotti enemmän käärmeeseen kuin Jumalaan. Se johti lopulta hänen lankeemukseensa ja karkotukseen Jumalan yhteydestä. Eevalla oli oma roolinsa Jumalan pelastukseen liittyvässä ratkaisussa. ”Minä panen vihan sinun [käärmeen] ja naisen välille ja sinun sukusi ja hänen sukunsa välille: ihminen on iskevä sinun pääsi murskaksi, ja sinä olet iskevä häntä kantapäähän.” (1. Moos. 3:15.) Ihmisen pelastaminen lankeemuksen seurauksesta, kuolemasta, edellytti vihasuhteen muodostumista käärmeeseen. Sen seurauksena Eeva sai mahdollisuuden valita uudelleen suhteensa Jumalaan. Tämä Eevaan liittyvä suhde pohjautuu siihen, että vain nainen voi synnyttää. Messias, Kristus, syntyisi naisesta, Eevan jälkeläisestä. Tämä oli pelastussuunnitelman toteutumisen ensiaskel.
Oikeus ihmisen lunastamiseen perustuu siihen, että hänen ja Jumalan välille muodostuu suhde. On irtisanouduttava suhteesta Paholaiseen, ja luotava suhde Jumalaan. Naisen synnyttämä ”siemen”, mies, josta tulee uusi Aadam, ihminen, murskaa käärmeen pään ja voittaa hänet. Vaikka käärme näyttää rampauttaneen ihmiskunnan, se kykeni murskaamaan lupauksen mieheltä kuvaannollisesti ainoastaan kantapään, ihmisruumiin toisen ääripään. Hän kuoli, mutta heräsi eloon ja tarjosi elämän toisillekin.
Eeva näyttää odottaneen jo ensimmäisestä lapsestaan käärmeen pään murskaajaa. Hänessä olisi heidän lunastuksensa ja pelastuksensa. ”Ja mies yhtyi vaimoonsa Eevaan; ja tämä tuli raskaaksi ja synnytti Kainin ja sanoi: ’Minä olen saanut pojan Herran avulla.’” (1. Moos. 4:1 VKR.) Eevan sanat ovat kirjaimellisesti: ”Olen saanut pojan Herran kanssa”. Tulkinta on se, että jo tämä lapsi olisi ”Herran avulla” se, joka murskaa käärmeen pään. Ilmaisu ”Herran kanssa” on kuitenkin kieliopillisesti hämmentävä. Herää kysymys, oliko ihmisparilla jo siinä vaiheessa jonkinasteinen käsitys siitä, että lunastus toteutuisi kirjaimellisesti Jumalan pojan kautta?
Sukulunastus Vanhassa testamentissa
Lunastus antaa Jumalalle oikeuden ottaa langennut ihminen jälleen yhteyteensä. Herra lunasti kansansa Israelin Egyptin orjuudesta. ”Armossasi sinä johdatit lunastamaasi kansaa, sinä veit sen voimallasi pyhään asuntoosi.” (2. Moos. 15:13, VKR.) Lunastuksesta käytetään tässä yhteydessä sanaa gāʼal, jolla Vanhan testamentin laissa tarkoitetaan omaisen, yleensä suvun esikoisen, vastuuta tilansa ja ehkä itsensäkin myyneen huono-onnisen omaisen tilanteen korjaamisesta. Tämä tapahtui lunastamalla hänet ja hänen omaisuutensa takaisin, maksamalla hänen velkansa. Tällaista lunastajaa kutsutaan Raamatussa sukulunastajaksi. Lunastaessaan kansansa Israelin Egyptin orjuudesta Herra omaksui tämän sukulunastajan roolin.
Pelastussuunnitelman toteutuminen edistyi vaiheittain. Niiden yhteydessä Jumalan oikeus siihen perustui aina lunastuksen eri korostuksin. Herra lunasti omakseen Abrahamin ja hänen jälkeläisensä (Jes. 29:22). Israelin lunastusta kuvataan myös näin: ”Muista, että itse olit orjana Egyptissä ja että Herra, sinun Jumalasi, lunasti sinut vapaaksi – –.” (5. Moos. 15:15.) Näissä lunastusta kuvataan sanalla, jossa korostuu omistusoikeuden muutos. Vaadittu korvaus on suoritettu. Lunastus takasi heidän oikeudellisen asemansa Jumalan suunnitelmassa.
Sovituksen kansilevy
Pelastukseen liittyi toinenkin ulottuvuus, sovitus. Se täydentää lunastuksen käsitettä. Paavali käsittelee sitä kirjeessään Rooman seurakunnalle: ”Hänet [Jeesuksen] Jumala on asettanut sovitusuhriksi [hilastērion], hänen verensä tuo sovituksen uskossa vastaanotettavaksi. Näin Jumala on osoittanut vanhurskautensa.
”Pitkämielisyydessään hän jätti menneen ajan synnit rankaisematta, mutta nyt meidän aikanamme hän osoittaa vanhurskautensa: hän on itse vanhurskas ja tekee vanhurskaaksi sen, joka uskoo Jeesukseen.” (Room. 3:25, 26.)
Paavali ottaa kantaa pelastuksen muodolliseen oikeutukseen liittämällä siihen sovituksen. Sekin oli tuttu käsite jo Vanhan testamentin aikana. Siihen liittyi uhrin tuominen. Sovituksessa korostui menetelmä, jolla synti sovitetaan, ja se edellytti korvaavaa uhria.
Sovitukseen liittyvä periaatteellinen asetelma tulee esille Israelin pyhäkössä olevan liitonarkun yhteydessä. ”Pane arkkuun se laki, jonka minä sinulle annan. Tee puhtaasta kullasta kansilevy [kapporet] – –.” (2. Moos. 25:16, 17.) Käsite kansilevy pohjautuu sanaan kāfar, jota Vanhassa testamentissa käytetään sovituksesta. Vanhan testamentin kreikankielinen käännös Septuaginta kääntää arkun kannen sanalla hilastērion. Se on suomennettu armoistuimeksi, mutta tämä Paavalin kirjeen kohta Kirkkoraamatussa on käännetty sovitusuhriksi.
Arkun kansi ei ollut pelkästään kansi arkulle. Se oli sovituksen paikka, armoistuin, jolla oli oma tehtävänsä. Se ”peitti” lain ja liiton vaatimukset. Jumala, lain laatija, ilmestyi armoistuimella ja tarjosi anteeksiannon ja sovituksen lain rikkojalle.
Laki on tässä yhteydessä käännetty sanasta, joka merkitsee todistusta. Lain taulut olivat todisteena tehdystä liitosta. Arkussa ollut laki oli Jumalan kansansa kanssa tekemän liiton teksti. ”Hän ilmoitti teille liittonsa, jonka hän käski teidän pitää, nimittäin ne kymmenen käskysanaa; ja hän kirjoitti ne kahteen kivitauluun.” (5. Moos.4:13 VKR.) Suomenkielisen Raamatun käyttämä termi ”käskysana” on tulkintaa. Kirjaimellisesti kyse on kymmenestä sanasta, kymmenestä suuresta periaatteesta, jotka muodostavat liiton sisällön. Siihen sisältyi myös armo. ”Polvesta polveen minä osoitan armoni niille tuhansille, jotka rakastavat minua ja noudattavat minun käskyjäni.” (2. Moos. 20:6.) Käskyjen noudattamisessa on kyse niiden ylläpitämisestä ja vaalimisesta ihmisen elämässä.
Jumala itse kärsi rangaistuksen
Jumala rakasti ihmistä niin paljon, että oli alusta asti valmis itse kärsimään rangaistuksen saadakseen luomansa ja langenneen ihmisen jälleen yhteyteensä. Jumala oli syntiinlankeemuksessa menettänyt oikeuden ihmiseen. Kun Aadam söi Eevan hänelle tarjoaman hedelmän, hän valitsi itselleen ja jälkeläisilleen uuden ”herran”. Voidakseen lunastaa hänet jälkeläisineen, Jumalan täytyy voittaa takaisin heidän luottamuksensa ja kyetä osoittamaan, että hänellä on jälleen oikeus heihin. Golgatan ristissä Jumalan rakkaus löysi tien heidän lunastamisensa oikeutukseen. Se oli sovituksessa.
Jumalan rakkauteen perustuvaan lunastukseen ja siihen liittyvään sovitukseen liittyy oleellisena osana oikeudellinen ulottuvuus. Vanhurskaus tarkoittaa oikeudenmukaisuutta. Se on Raamatussa todellisuutta siitä huolimatta, että aikamme kristillisyys vierastaa käsitettä. ”Meidän aikanamme hän osoittaa vanhurskautensa: hän on itse vanhurskas ja tekee vanhurskaaksi sen, joka uskoo Jeesukseen”, kirjoittaa Paavali roomalaisille.
Uuden testamentin käyttämä termi ”sovittaa” perustuu sanalle, joka merkitsee tietyn asian muuttamista. Sovituksen käsite nousee siitä, että on samantasoisia asioita, joiden yhteensopivuus ja vastaavuus edellyttävät järjestelyjä. Kyse on samasta periaatteesta, jota käytetään valuutan vaihdossa. Eurot eivät käy maksuksi USA:ssa. Jotta samanarvoinen määrä euroja kelpaa siellä maksuksi, tilanne täytyy ”sovittaa”, vaihtaa eurot dollareiksi. Arvo pysyy samana, mutta sen ulkoinen muoto on erilainen.
Sovituksessa synnin luomaan tilanteeseen tehdään oikeutettu muutos. Aadam oli rikkonut tietoisesti Jumalaa vastaan ja ansaitsi siitä kuoleman. Ihmiskunnan esikoisena hän veti siinä mukaansa koko ihmiskunnan. Sovitus hyväksyy, että Jeesuksen, Uuden Aadamin, uhrikuolema vastaa Aadamin kuolemaa. Samalla se vastaa myös niiden hänen jälkeläistensä kuolemaa, jotka turvautuvat siihen. Se korvasi Aadamin kuolemantuomion, ja lainmukaisuuteen liittyvät kriteerit täyttyivät. Jeesus nousi kuolleista kuoleman voittajana. Hän elää! – ja hänen seuraajansa saavat elää hänen kanssaan hänen ansiostaan.
Eeva oli myös osa sovitusta. Hänestä, hänen jälkeläisestään, naisesta, syntyi Lunastaja. Jeesus oli Jumalan ja naisen, Maria-nimisen neitsyen, yhteinen lapsi, Jumalan poika. Aadamin tavoin hän oli ”Jumalan kuva” ja ”esikoinen” (Kol. 1:15). Hänelle annettiin nimi Jeesus, sillä hän pelastaisi kansansa. Jeesus syntyi tavalliseen puusepän perheeseen. Hän oli yksi meistä.
Kaikessa tässä on kuitenkin pidettävä mielessä, että lunastus, enempää kuin sovituskaan, eivät ole pelkkiä oikeudenkäyttöön liittyviä termejä. Ne ovat rakkaudella kyllästettyjä mahdollisuuksia. Koko pelastusprosessi ilmentää Jumalan syvää rakkautta ihmistä kohtaan.
– Nykyaika / Pekka Pohjola